Keskeinen hoidollinen ulottuvuus on suhde toiseen ihmiseen

Ihmisyyden monet puolet -blogi

Aune Karhumäki
6.12.2023

Nopeasti muuttuvassa maailmassa on kasvava tarve kohtaamistyölle, joka perustuu samassa fyysisessä tilassa jaetulle kehollisuudelle. 

Turvallisuuttamme järkyttäneet viime vuosien tapahtumat — pandemia ja Ukrainan sota — tulevat vaikuttamaan siihen, kuinka kohtaamisen merkitys ymmärretään. Viimeaikaisten tapahtumien valossa paljastuvat sidokset sosiaaliseen, ekologiseen ja orgaaniseen todellisuuteen.

Odottamattomien muutosten edessä emme pärjää yksin, vaan turvaudumme sosiaalisille olennoille lajityypilliseen toinen toistemme kanssasäätelyyn. Kohtaaminen on terapeuttisen ja hyvinvointia edistävän työskentelyn keskeinen edellytys.

Yksinkertaisesti määriteltynä kohtaaminen merkitsee ihmisten tarkoituksellista suuntautumista toisensa läheisyyteen. Näin sen määrittelevät Johanna Vilja-Mantere ja Katariina Väisänen, jotka ovat pohtineet yhteiskunnan eettisiä kysymyksiä. 

Kohtaamistyötä tekevien kuuleminen muutosten keskellä, on ensiarvoisen tärkeää. Siis esimerkiksi heidän, jotka ammatikseen auttavat ihmisiä erilaisissa siirtymävaiheissa. Työelämän muutoksissa henkilöstön suhtautumistapaa muovaa muun muassa se, kuinka välttämättömänä, oikeutettuna ja tarkoituksenmukaisena he muutoksen näkevät. 

Omalla toimialallani eli mielenterveyspalveluissa ja psykoterapiassa kaivataan tämän asian ymmärtämistä. Kokonaisuuden tulisi ehdottomasti palvella paremmin muutosta, mutta pyrkimys tehostaa mielenterveyspalveluja ei ikävä kyllä korjaa tilannetta.

Missä on vika? Kansallisen mielenterveysstrategian sanavalinnoissa mielenterveys esitetään pääomana (THL). Se sisältää oletuksen kasaantuvasta psykologisesta varallisuudesta, jota ihminen voi hyödyntää elämänkulussaan.

Mutta miten mielenterveyden pääoman karttuminen esitetään, optimoidaan tai sen tuotantoa tehostetaan?

Oma ’tuotantolinjani’ palveluntarjoajana ei ole rikki. Silti mielenterveyspalvelujen tilanne on surkea eikä se korjaannu vain kuntouttavia palveluja keskittämällä ja tehostamalla, kuten nyt on kaavailtu. Tehostamiseen on pyritty muun muassa korvaamalla pitkiä psykoterapioita lyhyillä ja kustannustehokkailla terapiainterventioilla sekä digitalisoimalla palveluita.

Tehostamiseen liittyy myös palveluntarjoajiin kohdistuva valvonta-, säätely- ja kontrolli, jonka uskotaan olevan ihmeitä tekevä ratkaisu mielenterveyspalvelujen resurssipulaksi nimetyn varjon väistymiseen.
Samaan aikaan painotetaan kuitenkin eettisesti kestävän hyvinvointiosaamisen kehittämistä. 

En itse osaa kuvitella tekeväni työtäni tehostaen tai standardoiden.  

En ajattele kohtaamisen parissa ja sen ehdoilla tapahtuvaa työtä psyykkistä pääomaa tai varallisuutta kartuttavana työnä. Ajattelen sitä eettisyyttä ja kestävää kehitystä edistävänä kierrättämisenä. Sen tärkein resurssi ovat inhimilliset suhteet, joissa olemme jatkuvassa tulemisen tilassa – aina kesken, koskaan valmistumatta.

Tähän väliin vähän teoriaa.
Filosofi Hannah Arendt erottaa valmistamisen (labour) ja työn (work) toisistaan. Hänen mukaansa kaikki inhimillinen toiminta on ruumiillista olemassaoloa. Sitä luonnehtii sekä kasvu että hajoaminen. 

Inhimillinen olemassaolo, kasvun ja hajoamisen sykli, on orgaanisten tapahtumien aineenvaihduntaa. 

Valmistamisella on alku ja loppu. Se loppuu, kun tuote valmistuu, sanoo Arendt. Työ sen sijaan on jatkuvaa elämän itsensä ylläpitämistä. 

Kohtaamistyö ei ole valmistamista. 

Kohtaamistyön ammattilaisena voin ainoastaan asettua koko olemuksellani luomaan edellytyksiä vuorovaikuttamiselle, mutta en valmistaa tuotetta tai kartuttaa mitattavaa pääomaa. Kuinka muka mitata olemassaolon loputtomien tapahtumisten, hajoamisten ja rakentumisten virtoja? 

En voi vangita, toistaa, monistaa saatikka tuotteistaa kohtaamisen "vaikutusta". Kohdattuani ihmisen ja luotuamme merkityksellisen suhteen, olen kuitenkin saanut kuulla jonkin minusta säilyneen hänelle resurssina, kun hoitosuhde päättyy. Se mitä kohdatessamme syntyy, ei silti tuota kummallekaan meistä kasaantuvaa pääomaa.

Samaistun käsityöläiseen. Ammattitaitoni muodostuu kokemuksesta ja koulutuksesta. Sen instrumentteja ovat keho ja kokemuksellisesti eletty tietoisuus. En kohdista hoitotoimenpiteitä potilaaseen tai tarjoa niitä kuuluisia työkalujakaan. Kyse on ennemminkin siitä, että ammatillisesti ohjattuun tunnesuhteeseen suostuessamme olemme toistemme kanssa.  Keskeinen hoidollinen “interventio" on vastavuoroinen suhde toiseen ihmiseen, eikä sitä voi standardoida.

Palvelujen saatavuutta ja tehostamista kehitettäessä luodaan hyödyllisiä digitaalisia alustoja ja niissä toimivia työkaluja. Mutta ne eivät voi korvata ihmiskontaktia. Kohtaamiset ovat välttämättömiä, jotta voimme luoda merkityksellisiä suhteita toisiin ihmisiin, oppia ja kasvaa sekä tuntea olomme lajitovereidemme taholta ymmärretyiksi ja hyväksytyiksi.

Kun ihmiset kohtaavat samassa fyysisesti jaetussa tilassa toisensa, kasvotusten, he voivat muodostaa yhteyden toisiinsa, rakentaa luottamusta ja kokea kuulumisen tunnetta. Kohtaamisessa on aina sekä mahdollisuus yllätyksiin ja luovuuteen, mutta myös riski katkoksiin ja ohitetuksi tulon kokemuksiin. Ne vaikuttavat tuleviin kohtaamisiin.

Kohtaamistyötä ei voi tehdä pelkkä pääoman kartuttamisen ajatus mielessä. Tehostamisen liittyvä mittaaminen tarvitsee etäisyyttä, mutta epämääräiseen, hapuilevaan antautumiseen perustuva kohtaaminen edellyttää lähestymistä. Tätä ei voi mielenterveystyössä ohittaa.

Aune Karhumäki on psykoterapeutti, työnohjaaja ja psykofyysisen psykoterapian kouluttaja, jonka kehokeskeisen psykoterapian ytimessä on luontoyhteyden ja lajitoveruuden katkoksista johtuvan kärsimyksen lievittyminen. Aune on valtiotieteiden maisteri ja psykologian tutkinto-opiskelija. Hän on kiinnostunut välitiloista, muukalaisuudesta ja Oudosta. Aune vaikuttuu arkirakkaudesta, pienistä, ystävällistä teoista, jakamisesta, huolenpidosta ja leikistä. Vapaa-aikanaan hän tykkää uppoutua kulttiurielämyksiin, siivota, remontoida ja erakoitua vähän.