Olen suomalaisen kolonialistin sukua – ajatus on järkyttävä ja tosi

Ihmisyyden monet puolet -blogi

Johanna Pentikäinen
17.1.2024

Esi-isäni oli kolonialisti. Ennen kuin ryhdyin selvittämään hänen vaiheitaan, minulla ei ollut hajuakaan siitä, että Suomen historiaan sisältyy aika, jolloin kaltaisteni suomalaisten esi-isät veivät saamelaisilta maat ja pakottivat nämä siirtymään syrjemmäs tai assimiloitumaan.

Jostain syystä muiden mantereiden harjoittama siirtomaapolitiikka oli paljon tutumpaa.

Uuden tiedon äärellä oli hyväksyttävä se, että kolonialismin juonteet ovat osa minuakin. Ajatus järkytti, ei jättänyt rauhaan.

Minun piti saada ymmärtää. Esi-isäni tarina oli keskeneräinen, ja Suomen itsenäisyyttä edeltävän ajan historia tältä osin epäselvää. Aloin kirjoittaa. Ymmärrys on siitä ihmeellinen luonnonvara, että se lisääntyy vain sitä käyttämällä.  Romaania Joutsenen laulusta (2023) kirjoittaessani alkoi piirtyä esiin karu kuva ihmisistä aikansa pyörteissä. Niin oli silloin, niin on nyt.

Kolonialismi on vaikea, jyrkkä ja jopa tuomitseva sana. Sen osina on vähintään kaksi yhteisöä tai yhteiskuntaa. Ylivoimaisempi astuu toisen alueelle ja puuttuu sen poliittiseen, hallinnolliseen ja sosiaaliseen kulttuuriin. Tavoitteena on aina hyödyn saaminen toista murtamalla. Usein viedään luonnonvarat tai käytetään toisen aluetta esimerkiksi strategisesti omia rajoja turvaamaan.

Murtamisen keinoihin kuuluu elinkeinojen harjoittamisen vaikeuttaminen sekä painostaminen kielen, kulttuurin ja uskomusjärjestelmien vaihtamiseen. Kolonialismi tuottaa ja hyötyy hierarkioista. Rodullistaminen, kansanmurhat ja sukupuolijärjestelmät käyvät esimerkeiksi räikeästä toiseuttamisesta. Väkivallan mekanismit ovat samat, vallankäytön intensiteetti ja toteutustavat vaihtelevat.

1700-luvulla Ruotsin ajan Suomen kolonialismi oli lainsäädännöllä ja oikeuksien viennillä ja siirrolla tapahtuvaa ohjailua.

Esi-isäni Sigfrid Granroth lähetettiin ensimmäiseksi kruununnimismieheksi 1700-luvun alun Kuusamoon, silloiseen Kemin Lappiin. Se oli ollut 1600-luvun loppupuolelle saamelaisten hallussa oleva alue, mutta Ruotsi alkoi ohjata alueelle suomalaistaustaisia siirtolaisia. Lähtijöille taattiin oikeus perustaa tiloja ”asumattomiin erämaihin” sekä vapautuksia niin veroista kuin sotaväenotostakin — melkoisia etuja siis.

Mutta ei kysymys ollut Ruotsin vallan kiltteydestä, vaan oman edun varjelusta. Venäjän uhka oli suuri, itäraja piti saada asutuksi, ja myöhemmin talonpojilta saisi paremmat verotulot kuin lapinveroa aiemmin maksaneilta saamelaisilta. Ruotsi oli heikkenevä suurvalta ja häviäjä globaalissa siirtomaakisassa. Sen keino laajentua oli pohjoinen.

Minun esi-isäni siirtyi Kuusamoon valvomaan, että kuninkaan laki toteutuisi alueella. Pelkällä olemassaolollaan hän syrjäytti aiemman eli saamelaisten oman hallinnon ja oikeusjärjestelmän. Hänen tehtävänsä oli valvoa kruunun etua ja asuttajien asettumista maille.

Vanhan sanonnan mukaan ensin Lappiin menijöillä oli Raamattu ja paikallisilla maat, kunnes lopulta paikallisille jäi Raamattu ja tulijat olivat vieneet maat. Kirkko vastasi pakanuuden kitkemisestä, esivanhempani kaltaiset virkamiehet tilojen perustamisen valvonnasta.

Kuusamon alueen saamelaisuus katosi vain parissa sukupolvessa. Osa saamelaisista väistyi pohjoisemmas, osa assimiloitui. Alueella puhuttu kieli keminsaame kuoli sukupuuttoon.

Esi-isäni tila Haukiniemi sijaitsi entisellä Maaselän talvikylän alueella. Tuskin olisin edes kuullut hänestä, ellei hän olisi päätynyt pitkälliseen tilariitaan 1700-luvun alkupuolella — toisen suomalaistaustaisen asuttajan kanssa. Alueella asuneen Junga-nimisen saamelaissuvun kanssa hän ei voinut päätyä oikeuteen, sillä saamelaisilla ei ollut enää oikeutta aiemmin asuttamiinsa maihin. Kolonialistinen kehityskulku oli ohittanut ja vaientanut heidät.

Ihailen suuresti niitä kirjoittajia, jotka kykenevät läpivalottamaan totalitarismin murtamia ja tyhjentämiä mieliä. Esimerkiksi Ágota Kristófin ja Herta Müllerin teokset ovat jättäneet lähtemättömän jäljen. Oma romaanini piti toteuttaa toisin jo siksi, etten voinut uskoa romaanihenkilöni läpikotaiseen pahuuteen — siitäkään huolimatta, että nykypäivän todistus on tämä mikä on. Lähtökohtani liittyi kirjoittamiseen: tiesin, etten voisi saada henkilöhahmojani elämään, jos jo ennen heihin tutustumista tuomitsisin heidät. 

Sen sijaan rakensin Sigfrid Granrothista menetyksillä ja petoksilla uurretun, omaa kipuaan pakenevan henkilöhahmon. Vastavoimaksi sepitin nuoren saamelaisen naisen, Elsán, minä-muotoisen runon. 

Historiallisessa ajassa 1700-luvulla Sigfridin ja Elsán edustamat elämänmuodot eivät kyenneet sovittautumaan yhteen. Romaanissa runo ottaa sen tilan, mikä Elsán edustamalle elämänmuodolle tasavertaisena kuuluisi ja kuuluu. Hänenkaltaisensa katosivat kolonialistisen politiikan seurauksena, heidän esiin kutsumistaan varten ovat romaanit.

Romaanimuoto tarjoaa mahdollisuuden punoa toisiinsa keskenään yhteensovittamattomia todellisuuksia. Ihminen voisi oppia siitä. Meillekin on mahdollista tunnistaa, ymmärtää ja kutsua esiin ihmisyyden monia, kenties katveisiinkin jääviä muotoja. Voimme löytää keinoja hyväksyvään rinnaneloon niin itsestämme kuin toisistamme.

On aika huomata, missä havaitsemme kolonisointia tai kolonialismiin verrattavissa olevia vaikutuksia ympärillämme ja itsessämme. Mitä ovat nykyajan ohittavat ja vaientavat sekä normittavat juonteet? Keiden etuja ne ajavat, keitä sivuuttavat? Keiden oikeuksia nyt poljetaan ja missä? Kuinka omaa ja toisten toisen tietoisuutta tästä voisi herättää?

Johanna Pentikäinen haluaa ymmärtää kirjoittamista: kuinka sitä opitaan, kuinka siihen voi vaikuttaa, mistä kaikkialta se voi nousta ja millaisia jälkiä se jättää. Hän on kirjoittanut romaanin (Joutsenen laulusta, 2023) ja tietokirjoja, joista uusin teos Sanojesi voima: Taitoa ja tarkoitusta kirjoittamiseen ilmestyy huhtikuussa 2024. Lisäksi hän on kouluttanut satoja kirjoittajia muun muassa taidekorkeakouluissa. Koska Johanna uskoo kirjoitustaitojen merkitykseen jokaisen ihmisen elämänkulussa ja yhteiskunnallisenakin voimavaranakin, hän haluaa käyttää aikaansa myös koulukirjoittamisen tutkimiseen sekä opettajien täydennyskoulutukseen. Johanna on FT sekä Jyväskylän yliopiston kirjoittamisen dosentti. Johannan somaattisen kirjoittamisen kursseja löytää täältä: www.somaattinenkirjoittaminen.fi. Johannalle tärkeitä asioita juuri nyt: virtaava vesi, käveleminen, sydämen asennot, pohjoinen.

Henkilökuva: Picsania